Kylien kehityksen vaiheet

Etusivu / Suomeksi / Pielavesi-Info / Pielaveden kylät / Pohjois-Pielavesi / Maisemanhoitosuunnitelma / Kylien kehityksen vaiheet

Asutushistoria

Savolaiset asuttivat Pielaveden 1540-luvulla. Pielaveden länsipuolen asutus siirtyi Rautalammin pitäjään ja itäpuolen asutus Kuopion pitäjään. Pielaveden kylä sijaitsi alun perin järven länsirannalla, mutta 1800-luvun alkupuolella itärannalla sijaitseva Rannankylä vakiintui nimeksi Pielavesi. (Finlandia. Otavan suuri Maammekirja 6. Pohjois-Savo. Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset. Keuruu. 1985, 92).

Muinaisjäännökset

Suunnittelukeskus Oy:n laatimassa Pielavesi -järven rantaosayleiskaavassa ja Luonto- ja maisemaselvityksessä on kappaleessa 5.4 esitelty seuraavat muinaismuistokohteet: Vanhapappila, Jousinniemi, Kirkkosaari ja Virranniskanniemi. Vanhanpappilan kallioiden reunustamalla pellon laidalla on kivikautinen asuinpaikka ( SM 2.614). Kivikautinen asuinpaikka on myös Jousinniemessä ( SM 2.616) ja Kirkkosaaressa hiekkaharjanteella (2.624), jonka soran otto on osittain tuhonnut. Virranniskanniemessä Virranniskalla on kivikautinen ja varhaismetallikautinen asuinpaikka (SM 2.601). Kirkkosaaressa on ilmeisesti punamultahauta Haukkalahteen johtavan tien varressa mäntykankaalla. (2.634). Alueelta on löydetty kiviesineitä, punamultaa, piikappaleita, kampakeramiikkaa ja kvartsi-iskoksia, joiden arvellaan ajoittuvan kivikaudelle eli 3000 – 1600 eKr. väliselle ajalle. Niitä on voitu käyttää vielä pronssikaudella, joka sisämaassa on ollut silloin kivikautta 1600 – 500 eKr.

Nämä muinaiset asuinpaikat ja haudat osoittavat asumusta olleen Pielavesi-järven ympärillä jo varhaisessa vaiheessa. Suunnittelu alueella sijaitsee Korvalan kivikautinen asuinpaikka.

Ensimmäisistä asumuksista vakituiseen asutukseen

”Vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhan raja halkaisi Pielaveden kahtia. Nimi Pielavesi johtuu rajavettä merkitsevästä lappalaisperäisestä sanasta pielenvesi. Raja kulki Turun maaoikeuden vuonna 1415 tekemän päätöksen mukaan Pielaveden järven luoteispuolella sijaitsevan merkkikiven, Rillankiven, kautta. Raja siirtyi vuonna 1446 Pielaveden itärannalle, mutta kuusi vuotta myöhemmin se kulki jälleen Rillankiven kautta. Siten Pielaveden länsipuoli kuului Hämeeseen ja itäpuoli Savoon. Tämä kahtiajako säilyi vuoteen 1775 saakka, jolloin Hämeen puoleiset alueet siirrettiin Kuopion lääniin”. (Finlandia. Otavan suuri Maammekirja 6. 1985,92.)

Pielavesi liittyi Iisalmen pitäjän vuonna 1627 itsenäistyneeseen kappeliseurakuntaan 1600-luvun lopulla. Kappelikirkko rakennettiin todennäköisesti 1680-luvulla Kirkkosaareen. Pielaveden toinen kirkko valmistui vuonna 1797. Pielavesi erosi Iisalmen seurakunnasta vuonna 1811ja sai päätöksen omaksi seurakunnaksi vuonna 1830. (Finlandia. Otavan suuri Maammekirja 6. 1985,92).

Esihistoriallisista (kivikautisista )asuinsijoista ja kiviesinelöydöistä voidaan päätellä ihmisen asuneen Pielaveden nykyisen rantaviivan tuntumassa jo 3000 – 1600 eKr. välisellä ajalla. Kiviesineitä on löytynyt Joutsenniemen, Vaaraslahden ja Tommonmäen alueilta. Ensimmäiset kiviesineet löydettiin Joutsenniemen Kolehmalasta ja Uudismäestä sekä Vaaraslahden Räisälästä ja Tommonmäestä 1880-luvulla. Hepo-ahosta, Uivelonsaaresta, Piekkälästä, Itäjärveltä ja Hiekkamäestä on löydetty kiviesineitä 1900-luvun alkupuolella. Joutsenniemen Koiraharjun maalla oleva kivikautinen asuinsija on varmin merkki pysyvästä asutuksesta. Savolaiset eränkävijät vaelsivat Pohjois-Pielavedellä vuodesta 1000 alkaen. Samoihin aikoihin lappalaiset liikkuivat alueella porojen perässä. 1870-luvulta oleva tieto kertoo Pohjoislahden maalla sijainneista peuranpyyntikuopista ja Murtomäen rinteessä sijainneesta maakuopassa olevasta ihmisasunnosta. Lapinsaaren itäosassa Kivitaalansalmen rannalla on ollut 1870-luvulla vielä näkyvissä kaksi rakennuksen pohjaa, jotka ovat ilmeisesti olleet kalastajien kalasaunoja. Tommonmäessä 1600-luvulla asuneet Lappalaiset ovat ilmeisesti lappalaisia poromiehien ja savolaisten eränkävijöiden jälkeläisiä. (Kokkonen. J. Järvien rantamilta ja mäkien rinteiltä. Vaaraslahden, Tommonmäen ja Joutsenniemen kylähistoria. 1995, s.20. Kirjapaino Raamattutalo. Pieksänmäki).

Pielavedellä ei ollut vakituista asutusta 1400-luvulla käydyn Hämeen ja Savon maakuntarajankäynnin aikoihin. Savolaiset asukkaat levittyivät pian tämän jälkeen molemmin puolin maakuntarajaa. Pohjois-Savon koskemattomat metsät ja uudisasukkaille luvattu kolmen vuoden verovapaus kannustivat muuttoon. Ensimmäiset pysyvät asukkaat Vaaraslahdella olivat vuoden 1541 veroasiakirjan mukaan Joutsenniemessä asunut Matti Utriainen, josta käytettiin myös nimeä Kontiainen. ”Todennäköisesti hän oli asunut nykyisen Kolehmalan ja Ruotsalanniemen tienoilla jo ennen verotuksen alkamista. vuonna 1546 talon toiseksi omistajaksi on merkitty Paavo Takkunen ja vuodesta 1557 alkaen Matin jälkeen isännyyttä on hoitanut Juntti Kontiainen eli Utriainen. Vaaraslahden Hanhiniemen Antti Pekanpoika Kolehmaisen talo on pantu verolle ensimmäisen kerran vuonna 1546. Talon jakaantui kahtia ja toiseksi omistajaksi tuli vuonna 1557 Heikki Harmoinen. Hän sai asuinpaikakseen Nousialanlahden. Hänen taloonsa tuli vävyksi 1570-luvulla Lauri Pietikäinen, joka asettui asumaan Kolehmaisten jälkeen Hanhiniemeen. Hän on Vaaraslahden Pietikäisten kantaisä. Hanhiniemi tunnetaan nykyään nimellä Piekkäälänniemi. Vaaraslahdella asui 1500-luvulla 20 – 25 henkeä. ”Tommonmäessä ei ollut asuttua taloa vielä 1500-luvulla.” Alue sai ensimmäisen uudisasukkaan 1600-luvun alussa, jolloin Lauri Lappalainen rakensi sinne asumuksensa. Heikki Räisänen asettui asumaan samoihin aikoihin Vaaraslahdelle. Vuonna 1639 Joutsenniemen talollinen oli Heikki Ruotsalainen, Leväniemessä Pärttyli Utriainen ja Tommonmäessä asui Heikki Lappalainen. Nälkävuosien, isonvihan ja venäläismiehityksen aikana Tommonmäen asukkaat vaihtuivat kokonaan. ”Uusiksi asukkaiksi tulivat 1720-luvulla Heikki Laukkanen, Samuli Niskanen ja Samuli Ruotsalainen.” ”He hallitsivat suvun maita pitkälle 1800-luvulle asti.” ”Leväniemen ainoa talon maat siirtyivät 1600-luvun lopussa Kumpulaisen suvun haltuun.” Harmoisen suvun tilaa Vaaraslahdella 1600-luvun lopulla viljelivät Nousiaiset. (Kokkonen. J. 1995, 20.)

1700-luvun alkupuolella Pielavedellä oli asukkaita n. 740 ja vuonna 1860 jo 12300. (Finlandia. Otavan suuri Maammekirja 6. 1985,93.)

Tiestön vaikutus asutukseen

Eränkävijät käyttivät kulkuväylinään vesistöjä. Asutus sijoittui vesistöjen läheisyyteen. Kausiasutus muuttui kiinteämmäksi asutukseksi vasta keskiajalla.

Maanpinnan muodossa on havaittavissa selvä määräsuuntaisuus. Maanpinnan painanteet ja kohoumat ovat tiettyyn suuntaan pitkänomaisia, tavallisesti luoteesta kaakkoon. Tämä on maisemaa luonnehtiva piirre, selänteiden väliset syvät vaot ovat muodostuneet järvialtaiksi. Juovaisuuden laaja-alaisuus on vaikuttanut liikenneyhteyksiä suuntaavasti, joko harjujen ja vesistöjen suuntaisesti tai kohtisuoraan harjujen ja notkojen yli. Useimmat kesä- ja kärrytiet ovat kulkeneet harjuilla. Vanhat tiet seurailevat vesireittejä. Varsinaisten veneellä kuljettavien vesiteiden yhteyteen on syntynyt rantapolkuja, jotka ajan kuluessa ovat leventyneet mutta säilyneet maisemaa myötäilevinä. Vaikeakulkuisten vesistöjen yhteydessä on lisäksi ollut talviteitä, joista osa on kehittynyt ympärivuotisiksi maanteiksi. (Jaatinen. Martti.I. Tie suomalaisessa maisemassa. Werner Söderström Osakeyhtiö. Porvoo. Helsinki.1967,57).

Tiet kuuluvat kulttuurimaisemaan itsestään selvinä välttämättömyyksinä. Kyliä yhdistävät tiet kulkevat suurimmaksi osaksi luonnonmaisemassa, metsien keskellä. Näin luonnonmaisema on kulttuurimaiseman yhtenä taustatekijänä tai sen oleellisena osana. Maanpinnan kohoumat ja kohoumarykelmät estää suurien peltoaukeiden muodostumisen. Metsää kasvavat kallioiset kumpareet ja soraharjut jakavat viljelyalueet pieniin osiin, joita metsät ympäröi.

Tiet sulautuivat maisemaan ja sen osiksi niin kauan, kuin liikennetiheydet olivat pieniä ja hevosajoneuvoilla kulkevat tärkeimpiä tien käyttäjiä. Nämä eivät vaatineet loivia kaarteita ja tarkkoja noususuhteita. Esteet oli helpompi kiertää kuin ruveta raivaamaan. Leikkaukset ja penkereet olivat suuritöisiä. Tienpinnan struktuuri liittyi saumattomasti ympäröivään maisemaan. (Jaatinen. Martti.I. Tie suomalaisessa maisemassa. 1967,98).

Pielavedeltä pohjoiseen 1700-luvulla kulkeneen kärrytien paikalle valmistui maantie 1850-luvulla. Tien rakentaminen Vaaraslahdelta Laukkalaan ja edelleen Saarelaan entisen talvitien kohdalle aloitettiin 1900-luvulla, jolloin valmistui tien pohja. Varsinainen tie valmistui vuonna 1916. 1900-luvun alussa suunniteltiin tie Vaaraslahdelta Lampaanjärvelle. Se valmistui kuitenkin vasta Suomen itsenäistymisen jälkeen. (Kokkonen. J. 1995, 20).

Sotia edeltävänä aikana tieverkoston rungon muodostivat Pielavedeltä Kiuruvedelle ja Vaaraslahdesta Laukkalaan kulkeneet tiet. Näiden teiden varteen johti useita kärryteitä ja kinttupolkuja, kuten Itälahden Joensuun ja Räisälänrannan välinen tie sekä Tommonmäen kylätie ja Vaaraslahdelta laivarantaan johtanut tie. (Kokkonen. J. 1995, 219).

Elinkeinot

Kaskiviljely hyödynsi laajoja metsäalueita. Puusto poltettiin ja siemen kylvettiin maan pinnan tuhkakerrokseen, jonka ravinteisuus kului nopeasti. Viljelykierto oli varsin lyhyt ja sitä voitiin käyttää vain 1 – 4 satokautta. Hylätty kaskimaa muuttui ahoksi, joka oli sopivaa karjan laiduntamiseen muutaman vuoden ajan.

Isojaon tuloksena kyläasutus alkoi hajaantua, syntyi torpparilaitos. Kylien reunoille syntyi mökkiläis- ja mäkitupalaisasutusta. Kyläkeskusten ympärille muodostui usein pieneläjien ja käsityöläisten asumuksia. Perintötilan maalle pystytetyt pienet mökin asujat maksoivat vuokransa erilaisina töinä maanomistajalle. Torpparit raivasivat peltonsa tilan maalle ja suorittivat pienimuotoista viljelyä lähinnä omiin tarpeisiinsa, joskus myös vuokran maksuksi.

Peltoa tehtiin lähinnä tilan rakennusten ympärille. Raivaustarve lisääntyi väkiluvun kasvaessa ja hyvien kaskimaiden vähentyessä 1770-luvulla. Karjanhoidon merkitys oli vähäisempää kuin viljanviljelyn 1500 – 1700-luvuilla. Viljelyn merkitys kasvoi 1800-luvun lopulla. Pelko metsän riittävyydestä sai talonpojat raivaamaan kivisiä kaskimaita pelloiksi. Näin syntyivät maiseman yhdeksi elementiksi kiviaidat. Karjan laiduntaminen kylien lähettyvillä muokkasi metsiä hakamaiksi.

”Maatalous perustui Pielavedellä 1800-luvulle saakka viljanviljelyyn.” Viljan hinnan lasku ja väestön kasvu pienensivät myytävän viljan määrää. Kaupan rajoitusten väljentyminen toi 1860-luvulla markkinoille ulkomaista halpaa viljaa, joten talonpojat alkoivat siirtyä maidontuotantoon. (Kokkonen. J. 1995, 68.)

”Kalastus ja metsästys olivat 1900-luvulle saakka tärkeitä sivuelinkeinoja Vaaraslahden seudun asukkaille, vaikka niiden merkitys oli pienempi kuin eränkäynnin aikakaudella.” ”Kalastus oli Pielaveden rantamilla tärkeämpi kuin metsästys. Nuottakalastus oli tuottoisin kalastusmuoto. Muikku oli tärkein saaliskala Pielavedellä vuonna 1877. Metsästys perustui suurelta osin ansa- ja loukkupyyntiin. Metsästys oli sallittua kaikille vuoteen 1861 saakka, jolloin se kiellettiin tilattomilta. Ampuma-aseita käytettiin vain hirven, karhun ja susien metsästykseen. (Kokkonen. J. 1995, 27 – 28.)

Kokkonen, Jouko kertoo kirjassaan ”Järvien rantamilta ja mäkien rinteiltä” kylähistoriassa Vaaraslahdella olleen jo 1800-luvun lopulla 20:n lehmän maatiloja. Karjan ruokinta oli 1800-luvun lopulle täysin luonnonniittyjen varassa. Järvien rantamilla oli järvilaskuivioilla luonnonniittyjä kymmeniä hehtaareita, jotka 1900-luvulla ojitettiin pelloiksi. Kosteat ja märät niityt tuottivat vaihtelevasti luonnonheinää, joka haittasi karjankasvatusta. Kylvöheinikot yleistyivät varsin pian. Vuonna 1910 maanviljelysseuran tiedustelun mukaan sitä viljeltiin Vaaraslahdella ja Tommonmäellä jo runsaasti. Kylvöheinikoiden korjuutyöt tulivat raskaiksi niiden paksukortisuuden ja kovuuden vuoksi, siksi tiloille alettiin hankkia niitto- ja haravakoneita. Maatalouden koneistuminen vähensi työtä ja peltoaloja voitiin raivata lisää. (Kokkonen, J. 1995, 69 – 70.)

Pientilojen toimeentulon kannalta metsätyöt olivat välttämättömiä. 1940- ja 1950-luvulla pientilojen asukkaat kävivät metsätöissä omassa pitäjässä, mutta jopa Kainuussa ja Lapissa saakka. Nuutilan isäntä perusti konepajan 1950-luvulla. Aluksi se toimi vanhassa saunassa. Siellä valmistui kitkaketjua ja myöhemmin kuivurirakennuksessa myös peräkärryjä. Nuutilan Matti urakoi ojitustyössä itse suunnittelemansa ja rakentamansa auran ja traktorin kanssa. Nosturien kehittely, rakentaminen ja huolto sekä maatalouden koneet työllistivät yrittäjän lisäksi kolme vakituista ja joitakin osa-aikaisia työntekijöitä. (Kokkonen, J. 1995, 215 -218.)

Nykyiseen tehotuotantoon siirtyminen alkoi 1950-luvulla, hevoset vaihtuivat traktoriin ja omavaraisuuteen perustuva tilanhoito keskittyi maidontuotantoon. 1950-luvulla lypsylehmiä ei viety metsälaitumille, vaan ne laidunsivat pelloilla. Nuorikarja pidettiin metsälaitumilla. Suurimmat muutokset tapahtui kuitenkin 1960 - 70-luvulla. Karjanruokinta muuttui huomattavasti tuorerehunteon yleistyttyä ja niittosilppureiden tultua helpottamaan tuorerehun tekoa. Sähköiset maidonjäähdyttimet korvasivat jään käyttämisen maitohuoneissa 1950-luvulla. Lypsykoneiden tultua tiloille, karjan määrää kasvatettiin, mikä mahdollisti tuotantotason nousun. Avo-ojat, kivirauniot, ladot ja heinäseipäät katosivat pelloilta. (Kokkonen, J. 1995, 212 – 213 ja 267.)

Vuonna 1929 rakennettiin Vaaraslahden meijeri. Maito jalostettiin Itälahdessa syksyyn 1969 saakka. Pohjois-Pielaveden osuusmeijeritoiminta päättyi jo vuonna 1952. Traktoreita hankittiin tiloille 1950-luvulla. Ensimmäinen traktori ostettiin Nuutilaan vuonna 1951, seuraavana vuonna Levälahteen ja muutamien vuosien kuluttua Kukkomäkeen, Tommonmäkeen, Taivalahoon ja Ylä-Räisälään. Juho Jenun traktori ja kenttäsirkkeli sahasivat kyläläisille puutavaraa 1950-luvun puolivälissä. (Kokkonen, J. 1995, 214.)